Se oli kuuman kesäpäivän aamu, kun haamut heräsivät henkiin minulle. Ehkä se oli hohkava kosteus, –joka kuin takapihallani kuivuvan rämeen tavoin löyhkäsi avoimesta ikkunastani sisään niin, että jopa rämeen harvinaisen suuret vesihämähäkit kiipesivät ikkunastani sisään turvapaikkaan varmalta kuolemalta, — mikä kenties saosti ajan spiraalit omituisiin kohtiin keskenään. Viikinkien hautausmaan vieressä olleessa ja arkeologisen datan meille jäljittämässä myöhäisen rautakauden vauraassa ja ulkomaille verkostoituneessa viikinkien sukutalossa kuka ties tunnetut ystävyyssiteet Normandian normanneihin heittivät eteeni varsin omituisen aaveen Tudorien Englannin hovista.