Menin Pohjolaan lukemaan erilaisia riimuinskriptioita ajanlaskumme ensimmäiseltä noin viideltäsadalta vuodelta, ja tässä minä olen yhä lamaantuneena siitä tiedosta ja ymmärryksestä — siis kauhusta, jonka olen oppinut tällä matkalla hyvin tuntemaan — , mitä nämä kirjaimet tutkimukseeni latasivat.
Viimeiset päivät olen kulkenut muistoissani Rommakonselän aalloilla. Soutuveneellä. Kerran karkasimme rippileiriltä varhain aamulla kello neljä Hietasaaresta Oulun keskustaan. Hieman siinä ennen Vihreaäsaarta nousi epäilys, että josko olemme merelle harhautumassa. Aallokko nousi, tuuli kävi. Silloin se tuli teinitytön itsevarmuudella; seurataan tuota rantaa. Siis Hevossaaren rantaa. Jos luet Päivi tätä blogia, niin muistatko? Ja kun sitten näkyviin tuli se Hollihaan tehtaanpiippu, niin tiesin, että eiköhän tästä selvitä maalle. Kilpauimarityylillä minut on opetettu ja harjoitettu pitkiä matkoja lapsena uimaan mutta veneet ovat itselleni tuntematon käsite vaan ehkä vesi on oma elementtini kuten se Pohjolassa on. Emme me kartasta katsoneet, emme edes tienneet mistä suunnasta kulkea; pelkällä suuntavaistolla vaan. Upea pikku reissu se oli, monta tuntia meni soutaessa mutta enää en lähtisi ilman pelastusliivejä. Isä oli vihainen vaan minullapa on nyt jotain mitä vanhana muistella. Sillä tavalla olen elämäni elänyt ja vähät välittänyt muiden mielipiteistä mitä tulee minun elämääni. Lukemissani riimuinskriptioissa näen samaa kylmänviileää spontaanisuutta, jolla on totuttu Pohjolassa luonnon kanssa ja sen alamaisena selviämään tai olemaan selviämättä.