Aiemmin kirjoitin siitä, että on outoa, että pieni otantani tutkimistani inskription sisältävistä esineistä osuu vain parinkymmenen kilometrin säteelle toisistaan. Otantani koostuu niistä inskriptioista, joissa tutkimani inskription kryptografia on selvimmin nähtävissä, ja jotka haluan artikkelissani esitellä. Puolet otantani inskriptioista on jopa samalta hautausmaalta, toinen puoli muutaman kilometrin matkan päässä olevasta eräästä nykyisestä kunnasta irtolöytöinä. “Irtolöytö” tietenkin harvemmin todella tarkoittaa esinettä, joka on vaikkapa matkan päällä hukattu, vaan aika usein paikalta sitten kuitenkin voi paljastua hautausmaa tarkemmissa tutkimuksissa. Näin on todennäköisesti toisessa näistä irtolöytötapauksesta, mutta toinen löytö vaikuttaa ehkä olevan todella aito irtolöytö. Kiehtovaa on silti keskustelu siitä, että mitä tarkoittaa hautaus myöhäisrautakaudella. Olen aiemmin tässä blogissa ottanut esille mahdollisten uhripaikkojen käsitteellisen sekoittumisen hautaukseen. Pohjois-Suomessa on tutkittu Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan aluetta, jolla vaikuttaa väestö vaihtuneen kokonaan myöhäisrautakaudella. Aiemmin tutkimuksessa paikkaa luonnehtivat irtolöydöiltä vaikuttavat löydöt, mutta uudempi tutkimus on hahmottanut irtolöytöjen indikoivankin asutusta alueella. Lisäksi on esitetty näkemyksiä, että polttohautausmaalta meille näyttävät alueet ovat itse asiassa esimerkiksi seppien työmaita; tiedetään, että varhaiskeskiaikaiset sepät käyttivät ihmisluita raudan jalostusprosessissa teräkseksi. (Saa siinä sitten kokeellinen arkeologia yrittää rakentaa viikinkiaseiden raudan tekotapaa ja arvioida, että millä tavoin heidän rautansa poikkeaa meikäläisestä, koska se mitä ilmeisimmin kriittisesti poikkesi paljon). Suomen alueen polttohautausmaita luonnehtii kollektiivisuus siten, että luut siroteltiin kaikkien muiden vainajien luiden sekaan, tapa, joka esimerkiksi Ruotsin alueelta puuttuu kokonaan.