Ainakaan tähän mennessä eivät Pohjolan jumalat ole minua lähestyneet, ne pysyvät hiljaa, vaikka olen heidän salaisuuksiensa, riimujensa, ytimeen katsonut. Tai päässyt katsomaan tutkimani esineen ja sen sisältämän inskription kautta.
“Þórsdrápa” tarkoittaa “Thorin runoa”, “Thorin tarinaa”. Se on skaldirunoutta. Skaldirunous on täynnä kenningejä eli kieliteknisesti eräällä metodilla muodostettuja omalaatuisia ja komplekseja, hyvin vaikeita vertauskuvia, tyypillisiä vain viikinkien kirjallisuudessa. Skaldirunous oli omana aikanaankin varhaisella keskiajalla niin vaikea taiteenlaji, että ilman että sen saloja oli opiskellut ei voinut ymmärtää, mitä runossa sanottiin, puhumattakaan, että pystyi löytämään runon syvimpiä merkityksiä. Merkityksiä voi olla useita “päällekkäin”, mikä on tyypillistä kaikelle viikinkien luomalle taiteelle riimukryptografiasta lähtien. Tutkimani mukaan on kyse eräänlaisesta paratekstuaalisuudesta myös tutkimani esineen inskriptiossa (eikä ainoastaan minun mukaani omassa tutkimuksessani vaan esimerkiksi Cynewulfiin liitettyjen riimujen tutkimuksen mukaan näin on, ja tosiaan riimukryptografian tutkimuksen mukaan myös kyseessä ovat paratekstit). Omassa tutkimuksessani, kun siis tutkin prosesseja, ja prosessien kautta päädyn tutkimustuloksiini; jokaisen kerran kun päädyn tulokseen, joka osoittaa kompleksista liikettä kuten Hobermanin pallossa (googlatkaa), niin ymmärrän, että tutkimaani ilmiöön ovat näppinsä laittaneet viikingit tai anglosaksit — omassa tutkimuksessani silti näyttää siltä, että nämä ovat yksi ja sama asia. Itse asiassa kompleksista monisuuntaista ja monikertaista liikettä ilmentää kaikki varhaiskeskiaikainen arvoitusperinne ja varhaiskeskiaikainen tapa lukea tekstiä eurooppalaisesta idästä länteen mutta olen joutunut asettamaan itselleni kriittisen kysymyksen: entä jos viikinkien riimukryptografian tulkinnan tavat välittyivät edelleen anglosaksien ja rusien ja slaavien arvoitusperinteeseen, eikä toisinpäin?