Olen joutunut viipyilemään Thorin susiviinillä kostutetulla miekkajoella, ja näyttää siltä, että tutkimukseni selitys lähteekin Pohjolan teräviltä kallioilta ja kylmistä kuusikoista, jotka katsovat Thorin mustaan veteen, joka voi olla matkani, tutkimani historian prosessien määränpää. Olen hämmentynyt ja tajunnut, että tällainen hämmentyminen on kauhun toinen, syvempi aste. Se on kylmä kuin jää kohdun synnytyspoltoissa, eikä se sula.
Kun minut kaksi vuotta sitten eräänä kuumana kesäaamuna sysättiin tälle matkalle kuin terävältä kallionkielekkeeltä äkkiarvaamatta alas aamuinen kahvikuppi kädessäni vain ja ymmärtäessäni, mitä tutkimassani inskriptiossa lukee, ajattelin kristillisen inskription viittaavan etelään. Sitä ennen olin monta vuotta tutkinut omaa teoriaani ja historiantutkimuksen metodiani, jota loin muun muassa kvanttimekaniikan prosessiajattelua tutkimalla ja soveltamalla ja syntetisoimalla sitä humanistisiin ja filosofisiin ajatteluperinteisiin. Eilen seistessäni paljain jaloin reisiäni myöten kylmässä susiviinin vedessä näin vuodenajan vaihtuneen: tuuli puhalsi ja toi valkoista lunta mukanaan. Thorin joen syvyyksiin suli taivaan lumi, täyttyi ja kylmeni. Tuli jää — tuo Pohjolan kuningatar ja heitti viittansa syvän mustanvioletin veden ylle kasvaneiden puiden, kallion haltijoiden yli. Ymmärsin seivovani lumessa ja jäässä terävän kauhun säilän lomassa, yksin.