Se oli kuuman kesäpäivän aamu, kun haamut heräsivät henkiin minulle. Ehkä se oli hohkava kosteus, –joka kuin takapihallani kuivuvan rämeen tavoin löyhkäsi avoimesta ikkunastani sisään niin, että jopa rämeen harvinaisen suuret vesihämähäkit kiipesivät ikkunastani sisään turvapaikkaan varmalta kuolemalta, — mikä kenties saosti ajan spiraalit omituisiin kohtiin keskenään. Viikinkien hautausmaan vieressä olleessa ja arkeologisen datan meille jäljittämässä myöhäisen rautakauden vauraassa ja ulkomaille verkostoituneessa viikinkien sukutalossa kuka ties tunnetut ystävyyssiteet Normandian normanneihin heittivät eteeni varsin omituisen aaveen Tudorien Englannin hovista.
Tämä on kummitustarina vailla mitään vertaa, sillä se jatkuu jo kohta kolmatta vuotta öin ja päivin. Jos uskaltaa tekemisiin historian prosessien kanssa, joutuu pimeään metsään professori Lila Yawnin sanoin. Samalla tämä tarina herättää kunnioitusta ammoin eläneitä kohtaan. Sitä haluaa kertoa, kuinka he kokivat maailmansa; millainen oli esi-isiemme ja esiäitiemme selitys luonnon toiminnoille. Minä olen kadonnut sinne Luumetsään tätä tarinaa kertoessani. Joudun vastakkain Thorin ja mytologisten petojen kanssa ja Pohjolan huippuälykkään riimumagian kanssa, jossa näkyy uskomisen mystiikka, se kauhu ja ymmärrys, sama joka on kirjoitettu alkukristillisiin mysteeriteksteihin, apogryfisiin teksteihin ja Uuden testamentin kreikankielisiin papyruksiin. Jokainen päivä on uusi luonnonolosuhde. Nyt tuijotan ikkunastani näkyvää rämettä, joka vasta heräilee kevään huumassa. Eilen bussissa kulkiessani viikinkien vanhan hautausmaan maiden lävitse yritin kuvitella, miten massiiviselta harju olisi silloin näyttänyt edessäni. Nyt se on pois räjäytetty. Ajattelin, että nykyään tehdään droneilla ja valolla uudelleenmallintamisia linnojen ja luostarien raunioihin, jolloin nykyihmiselle tulee näkyväksi menneisyytemme esivanhempiemme asuinsijat ja elinympäristö. Bussissa harjun juurta modernin hautausmaan kyljessä katsellessani yritin kuvitella mielessäni sellaista valoshowta. Horisontissa siintävät korkeat kerrostalot hävisivät. Alhaalla suihkiva moottoritie katosi näkyvistäni. Viimeisten satojen vuosien aikana taltutetut peltoviljelysmaat nukkuivat umpeen. Jopa maantie, jota pitkin bussi matkasi harjun viertä, syöksi bussini mielikuvituksessani hurjaan lentoon alaspäin, poikki harjun vartta. Vielä viime sotien aikaan, sitä paitsi, tämä sama maantie oli niin jyrkkä, että häkäpönttöautot piti työntää mäkeä ylös. Viikinkien hautausmaan postmodernin asutuksen aikaan mäkeä loivennettiin.